Käyttämäni lasin kautta heijastuva valo oli taatusti jo herättänyt huomiota toisella puolella kaupunkiakin. En millään saanut aurinkoa kulkemaan linssin läpi oikeassa kulmassa, jotta se sytyttäisi keräämäni puun karahkat palamaan. Isoveli oli saanut tämän näyttämään helpolta ja nyt istuin alati pimenevässä iltapäivässä, eikä mitään tapahtunut.
Pian porottava aurinko laskisi ja joutuisimme Sihrin kanssa jättämään tälle illalle viivyttelemäni käsityöt tekemättä. Olin luvannut viedä ne arvioitavaksi opettajalleni jo heti huomenna, mutta itse karma pisti kapulaa rattaisiin.
Olin vieläpä täysin omasta tahdostani ottanut osaa tuohon koristeellisten huivien ja vaatteiden ompelu kurssiin, jolla myös tavallinen kansa kävi. Toivoin vielä joku päivä pystyväni luomaan jotain erityisen kaunista ja olihan se myös kovin arvostettu taito monien miestenkin mielestä. Äidin käsiä kutsuttiin taikakäsiksi, se nimitys oli myös toiveeni. Minun tuurillani tuleva puoliso ei kuitenkaan välittäisi hepeneistä tuon taivaallista ja nyrpeissään taputtaisi vain olkaani 'hyvän työn' merkiksi.
"Hoi" kuului huudahdus ylhäältä dyynin päältä. Nousin vaistomaisesti heti Sihrin selkään ja valmistauduin ratsastamaan pakoon. Täällä ei yleensä käynyt muita kuin minä ja Sihr, mutta ehkäpä linssistäni lähtenyt vilke oli saanut jonkun lähtemään tänne päin.
"Ei hätää prinsessa, tulen palatsista. Onko jokin hätänä?" kysyi mies ja huomaisin nyt tällä olevan yllään valtakuntamme kuninkaallisia symboleja. "En saa tulta syttymään." vastasin ja laskeuduin alas. "Vai niin, ettekö olisi tulossa yöksi sisälle. Minua pyydettiin noutamaan teidät." tämä jatkoi.
En ollut aiemmin nähnyt henkilöä, tai sitten en vain ollut kiinnittänyt huomiota. Vaikka noihin pistävän vihreisiin silmiin oli vaikea olla katsahtamatta.
"Kai tulen, vaikka olen ilmoittanut yöpyväni täällä." vastasin ja osoitin pystyttämääni pientä telttaa. Mies käänsi kauniin voikon arabinsa ja jäi odottamaan, kun pakkasin tavarani. Olinhan jo viettänyt koko päivän omilla teilläni, kai sitä voisi lähteä lämpimään kylpyyn ja sieltä silkkilakanoihin uinumaan.
Kaikki oli pakattu, joten nousin malttamattomana hirnuvan ruunikkoni selkään. "Eläväinen tapaus, saanko sanoa prinsessa." nuorehko mies totesi, kun hyppelehdimme heidän rinnalle. "Kyllä vain, erityisen." vastasin, sitten vinkkasin tälle tuntemattomalle palvelijalle silmää ja päästin täysiveriseni irti. Se nostatti taaksemme tomupilven ja orin matkaa voittava laukka vei meitä vauhdilla kohti palatsia.
Palvelija ja tämän voikko ori jäivät taaksemme hetkessä, vaikka kuulinkin miehen kannustavan ratsuaan ottamaan enemmän vauhtia.
"Amunet, olisit huomaavaisempi palvelijoitasi kohtaan." Isä sanoi ruokaa notkuvan pöydän päästä. Olin tullut kotiin ja sain heti kuulla nuhteita, tämän miehen jättämisestä jälkeen. "Eikö hän osaa reittiä omalla maalla?" virnistelin, mutta vain äitini hieman hymyili. "Teidät mitä tarkoitan." isä sanoi hetken kuluttua.
"Juu. En tunnistanut miestä, onko hän joku uusi?" kysyin hivenen uteliaana. "Saapui kolme täysikuuta sitten." äiti sanoi naurahtaen. "Mutta toki sinä et pistä uusia merkille yhtä nopeasti, kun olet aina jossain omilla retkilläsi." tämä jatkoi. "Mikä hänen nimensä on?" jatkoin kysymyksellä. "Jos nyt täysin oikein muistan niin hän on Cairo, oikein mukava." äiti sanoi iloisena.
Niin, tämä Cairo oli minua vain hieman pidempi, tällä oli kullanruskea pehmeä karva ylävartalossaan, kissan pää ja hauskat tassumaiset kädet. Muutoin tämä vaikutti tavan mieheltä. Ja ne silmät, ne saivat ihon nousemaan pienille näppylöille, kuin kylmästä.
Isä rykäisi. "Amunet, jos nyt jäisit muutamaksi päiväksi tänne palatsille, on mahdollista että meidän täytyy keskustella yhdestä asiasta." tämä sanoi. Nostin kulmiani uteliaana. "Liittyen tulevaan liittoosi, on mahdollista että hän ei olekkaan prinssi." vanha parrakas jatkoi. Äiti kiirehti täyttämään hiljaisuutta, kun huomasi palan nousevan kurkkuuni silkasta hämmennyksestä. Minähän en naisi ketään sitä alhaisempaa.
"Hän on luultavasti kuningas." äiti sanoi, ja niin koristeellinen ateriasali vaipui käsin kosketeltavaan hiljaisuuteen ja mieleeni valui inhottavia kuvia vanhoista kuolaposkella huohottavista miehistä.